Mutkainen matka maalle

Matka Helsingin keskustasta meidän maalaistontin löytymiseen on ollut pitkä ja monivaiheinen.

Emme kuuna päivä voineet olettaa miten kauan siihen menisi ja mitä kaikkea siihen tulisi kuulumaan – ehkä hyvä niin. Kaivoin instagramistani vanhan kuvan meidän ensimmäisestä talonäytöstä ja hämmästyin, että siitä tosiaan on niin kauan. Lokakuun lopulla 2016 kävimme ihastelemassa auringossa kylpevää taloa maalla. Nyt kolme vuotta myöhemmin olemme monta kokemusta ja näkemystä viisaampina rakentamassa kotia paikalle joka tuntuu oikealta.

Olimme juuri muuttaneet yhteen vuoden seurustelun jälkeen kun kävimme katsomassa tuota taloa maalla. Oli jännää ja ihanaa, haaveilimme muutosta maalle. Talo ei kuitenkaan ollut meitä varten ja jo parin kuukauden päästä pakkasimme hädissämme ensimmäisen yhteisen kotimme tavaroita jätesäkkeihin homelöydöksen takia. Elettiin tammikuuta 2017 ja Helsingin keskustan asunnosta piti päästä nopeasti pois. Syy koko asunnossa asumisen ajan minua vaivanneisiin sairasteluihin ja särkyihin alkoi selviämään.

Pikku hiljaa, tietoa ja apuja haalittuamme, alkoi käydä selväksi, että emme voisi muuttaa valmiiseen taloon. Riskejä kosteusvaurioiden ja sisäilmaongelmien suhteen oli meidän näkökulmastamme liikaa. Elimme evakossa, muutimme huoneistosta toiseen ja sairastelimme. Olimme yhteydessä kohtalontovereihin ja ihmisiin, jotka olivat ”joutuneet” rakentamaan hirsitalon itselleen, koska tervettä kotia ei ollut löytynyt mistään. Aloimme selaamaan tontti-ilmoituksia ja lukemaan Panu Kailaa, Kari Ojalaa ja kumppaneita.

Tontille kasaantui alkuun paljon kriteerejä. Tontin sijainti olisi korkeintaan tunti Helsingistä, mieluiten lännessä. Talo pitäisi saada rakennettua etelä-länsirinteeseen hyvälle kuivalle rakennuspaikalle. Metsääkin saisi mielellään olla omiin takkapuutarpeisiin riittävästi ja metsäpuutarhalle pitäisi löytyä sopiva maasto ja maaperä. Helppo juttu, ajattelin, sillä minähän olen kotoisin siltä suunnalta ja ystäviä ja tuttuja riittää. Voi miten väärässä olinkaan helppouden suhteen.

Oikotie osoittautui hyvin nopeasti turhaksi. Eipä siellä ollut meille juuri mitään. Tontit eivät olleet sitä mitä etsimme tai ne olivat kaukana ja kalliita. Seuraavaksi otimme puhelimen kauniiseen käteen ja soitimme ystäville. “Jos kuulet tai tiedät jotain…”, turvauduimme Facebookiin, kiinteistövälittäjiin, paikallisiin ja jopa siihen, että katsoimme kartasta alueita ja soitimme suoraan maanomistajille, josko olisi mahdollista ostaa hehtaari tai kaksi. Olipa tontinmetsästyksessä paljon asioita, joita emme täysinä vasta-alkajina osanneet ottaa huomioon. Kuten sitä, että löytyykö tontilta rakennusoikeutta tai mihin talon ylipäätään tontilla saa rakentaa. Pari tonttia löytyi, mutta niillepä ei saanutkaan rakentaa ”oikeaan paikkaan” tai ei ollenkaan. Olipa myynnissä myös palasteltuja tontteja, joita olisi pitänyt yhdistää ja rakennuslupia sijoittaa vanhojen purettavien talojen raameihin. Ajelimme pieniä hiekkateitä, rämmimme metsissä ja lopulta kävin radiossakin puhumassa epätoivoisesta tontinmetsästyksestä. Tuloksetta.

Loppusyksystä 2018 Jaakko sai puhelun tutulta paikallisen rakennusliikkeen omistajalta, joka oli auttanut meitä valtavasti tontin metsästyksessä. - Olis tontti, tosi hieno. Kuuntelin puhelua vierestä uskaltamatta innostua, koska jotain vikaa siinä olisi, liian kallis tai väärään suuntaan tai muuten vaan epäsopiva. Kuulin Jaakon äänen innostuvan ja kun puhelu päättyi, tutkimme Google Mapsia ja Kansalaisen Karttapaikkaa loppuillan. “-Tämä voisikin tiiätkö onnistua. Tää on tosi hyvä ja rakennuspaikka just nappi.” Tontti ei ollut virallisesti myynnissä, ja omistaja halusi kuulostella, mikäli sopivia ostajaehdokkaita sattuisi löytymään.

Yhtenä aurinkoisena marraskuun aamuna ajelimme kohti länttä. Ei uskaltanut toivoa liikoja, silti olemassa oli pieni toivon kipinä. Myyjä otti meidät vastaan aamukasteisella pellolla. Kiersimme maat. Katsoimme vaivihkaa toisiamme toiveikkaina. Omistaja kertoili paikasta ja siellä ruskean heinän ja maatuneiden lehtien keskellä meissä heräsi jotakin.

Kun tuntia myöhemmin istuimme omistajapariskunnan kodin keittiössä, takkatulen lämmössä tuoreiden korvapuustien tuoksuessa uunissa pääsi meiltä molemmilta itku. Voisiko tämä olla meille vielä joskus totta, koti maalla, lämmin ja turvallinen, tuli takassa. Tässäkö tämä nyt vihdoinkin olisi, koti?

Ettei asiat olisi vielä olleet ihan liian helppoja oli matkassa vielä pari mutkaa. Saisiko tontille rakentaa? Haluaisivatko he ylipäätään myydä tontin meille? Metsää oli vähän vähänlaisesti. Olisiko tämä nyt tässä? Hinta oli vähän liian kova meille. Tontti oli vähän liian kaukana ja pelottavalta tuntuvan syrjässä. Uskallammeko oikeasti muuttaa näin maalle? Olimme nähneet tontin vain marras- ja joulukuussa, miltä se näyttäisi muina vuodenaikoina. Olisiko pelto hyvää, oliko sitä jopa kenties vähän liikaa? Is this it? Onko meillä varaa rakentaa taloa, jos tontti maksaa enemmän kuin mitä olimme budjetoinet? Näitä asioita selvittelimme ja pyörittelimme pari kuukautta mielessämme ja mitä enemmän jahkasimme, sitä vaikeammalta päätös yhtäkkiä tuntui. Nyt kun haave maalle muutosta olisi oikeasti toteutumassa, löytyisikö meistä sittenkään uskallusta ja voimia tehdä päätös ja lähteä kohti siihen liittyvää valtavaa elämänmuutosta. Puolustukseksemme täytyy myös sanoa, että tässä vaiheessa olimme eläneet kaksi vuotta ”kodittomina” homepakolaisen elämää, omaisuus mahdollisesti menetettynä varastossa ja päätöksentekokyky nysäksi kulunut.

Kunnes ei enää tuntunutkaan. Yhtenä päivänä istuimme keittiön pöydän ääressä ja katsoimme toisiamme silmiin hymyillen. Päätös oli selkeä. Tässä olisi meidän tulevan kodin paikka.

Kun tonttia nyt miettii en pysty edes kuvittelemaan, että tekisimme kotimme mihinkään muualle. Tontti on upea. Se sijaitsee peltojen, metsien ja hakamaiden ympäröimänä, siellä kasvaa vanhoja korkealle kurottavia katajia, tammia, mäntyjä. Keväällä kielojen tuoksu oli huumaava. Perhoset lentelivät kesälaitumella ja pienessä kiviröykkiössä kasvaa vanha raparperi kertoen tarinaa vanhan torpan paikasta. Etelärinnepellolle saamme muokattua metsäpuutarhan, ja onpa siihen mahdollista tehdä pieni lampikin. Talomme rakentuu kalliolle sielua hellivin maisemin ja tontilla sijaitsee jo valmiiksi rengaskaivo, jonka kunto pitää tietysti vielä tutkia. Tontilla on myös tarina, se tuntuu mukavalta. Vanha sammaleinen kiviaita ja naapurissa laiduntavia lampaita.

Tontti ei löytynyt helpolla ja teimme kovasti töitä sen eteen, mutta kun kevättalvella kiertelimme ensimmäistä kertaa oman tontin mailla, katselimme puita, visioimme tulevaa ja katsoimme toisiamme hymyillen tunsimme, että näkemämme vaiva on ollut kaiken sen arvoista.