Rakennusprojekti, häät ja vauva

Kun vuosi sitten talsimme ruskean ruohon peittämällä tontilla sitä esittelevän omistajan perässä, en voinut edes aavistaa miten tuleva vuosi tulisi muuttamaan elämäämme. Sisäilmapakolaisuutta oli jatkunut jo pari vuotta, ei ollut oikeaa vakituista kotia ja vauvahaaveet saivat odottaa - minusta tuntui usein, että mistään ei tule mitään. Mieli oli maassa ja olo epätoivoinen.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että kun yksi asia tapahtuu niin muutkin palaset alkavat loksahtelemaan. Ja vuonna 2019 meillä kyllä klikkasi - moni juttu.

Kun päätös tontin ostamisesta oli tehty, tippui iso taakka harteilta. Samalla tietysti jännitti ja mietitytti, mutta hyvällä tavalla. Tuntui, että onni oli vihdoin puolellamme. Samaan aikaan kun vietimme synkkiä tammikuun viikonloppuja Pelican Storagessa käyden läpi omaisuuttamme ja heittäen sitä pois (tiesimme, ettemme uskaltaisi tavaroitamme enää ottaa terveeseen kotiimme) kasvoi meidän tietämättä sisälläni pieni sintti!

Hän ilmoitti tulostaan tammikuun lopulla kun ihan huvikseen tein testin. Olin aina ajatellut, että kun raskaustesti sitten vihdoin joskus näyttää plussaa olen varmasti niin onnesta soikeana, että itkettää ja liikuttaa. Kun testiin pamahti teksti “2-3 viikkoa raskaana” repesin nauruun ja näytin tikkua Jaakolle, että sillä lailla. Taisi olla jännitystä ilmassa sillä hekottelimme molemmat hysteerisenä kyyneleet silmissä.

Haaveemme siltäkin osin oli toteutumassa. Tontti ostettu, talo suunnitteilla ja vauvakin tulossa! Jo tammikuussa vuosi 2019 oli antanut meille enemmän kuin osasimme odottaa.

Raskaus eteni hyvin, vaikka alku olikin jatkuvaa kuvotusta. Istuin työpalavereissa niellen pahaa oloa, mutta pikkuhiljaa sekin väistyi. Maha pyöristyi ja iloitsin siitä, että sain kantaa lastamme.

Kävimme tontilla ahkerasti fiilistelemässä ja tekemässä pieniä valmistelevia töitä, kuten puiden kaatamista ja risusavottaa. Tai Jaakko teki, ja minä tutustuin tontin kukkiin ja kasveihin. Ja paijailin masua onnellisena siitä, että näissä upeissa maisemissa meidän lapsemme saa ottaa ensimmäisiä askeliaan.

Eräänä toukokuisena viikonloppuna kielojen tuoksuessa huumaavasti Jaakko polvistui eteeni tulevan talomme paikalla ja kosi. Tilanne taisi olla sen verran jännittävä, että emme kummatkaan juurikaan muista mitä sanoja käytimme, mutta sen tiedän että vastaus oli myöntävä. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta kun elämäni suurin rakkaus pujotti itsepunomansa heinäsormuksen nimettömääni paikalla, jossa perheemme tulee elämään.

Päätimme aika nopeasti, että viettäisimme pienet häät ennen vauvan syntymää. Tiesimme, että taloprojekti tulisi vaatimaan aikaa ja rahaa sen verran, että isompia häitä jouduttaisi lykkäämään myöhemmäksi. Siksi siis valitsimme kalenterista sopivan arkipäivän heinäkuulta ja tilasin mekon, jonka arvioin mahtuvan vauhdilla kasvavan masun päälle. Varsinkin minulle oli tärkeää, että vauva saisi syntyä yhden nimen alle, meidän yhteiseen perheeseemme.

Supertaitava ja ihana valokuvaaja Minttu Saarni tallensi päivämme tunnelman upeasti. Sanoimme toisillemme tahdon kotisaaremme kallioilla lähiperheen, kaason ja best manien läsnäollessa. En olisi upeampaa päivää voinut toivoa.

Sua vain yli kaiken mä rakastan, olet taivaani päällä maan.

Hirsitoimittaja valittiin, suunnittelu kävi kuumana ja paljon oli tälle vuodelle vielä tehtävää, jotta talorunko voisi saapua tammikuussa. Omat aivoni olivat jo aikoja sitten olleet tulevassa vauvassa. Jaakko onkin hoitanut upeasti taloasioita omien töidensä ja isyyteen valmistautumisen ohessa tähän päivään saakka.

Eräänä syyskuun lopun iltana vauva sitten ilmoitti tulostaan. Muistan miten nojailin auton kylkeen ottaen vastaan supistusta viideltä yöllä tähtikirkasta taivasta katsoen. Nyt hän saapuisi, kotiin tulisimme perheenä. Vajaan vuorokauden kestäneen synnytyksen jälkeen syntyi tyttövauva Savolahti rakastavien vanhempien syliin. Hän oli aivan täydellinen.

Sain upean synnytyksen, josta olen erityisen kiitollinen doulallemme Jenna Moisalalle. Olimme kesällä käyneet hypnosynnytyskurssin, sillä halusin olla mahdollisimman valmistautunut tulevaan. Kurssi oli Jennan ja heti hänen esittäydyttyään tiesin, että tuossa on doulamme, juuri hänet halusimme mukaan elämämme tärkeimpään tapahtumaan.

Jenna oli aivan huikea apu ja tuki. Jaakko sai keinoja ja tukea osallistua aktiivisesti synnytykseen ja Jenna oli läsnä koko synnytyksen ajan, milloin juottaen ja syöttäen minua, milloin painaen alaselkää ja ehdottaen minua helpottavia asentoja. Sain jälkeenpäin kuulla, että kätilömme oli liikuttuneena seurannut työskentelyämme Jaakon kanssa, olimme mahtava tiimi ja tästä on kiittäminen Jennaa. Jenna rohkaisi meitä olemaan niinkuin toivoimme ja auttoi Jaakkoa ottamaan sen roolin, jonka hän halusi ottaa. Jennan tuki oli varsinkin minulle korvaamatonta, luotin häneen täysin sillä tiesin, että hän tietää mitä pelkään, mitä haluan ja mitä toivon synnytykseltä.

Synnytyksen jälkeen vietimme pari päivää perhepesässä vauvakuplassa, jonka aikana tontillemme tehtiin tie.

Vauva on nyt reilu parikuinen ja täytyy kyllä myöntää, että kaikki ne, jotka sanoivat että hullujako ootte kun rakennatte ja vauvakin tulee samaan aikaan olivat osittain oikeassa - hulluja tässä varmaan ollaan, mutta onnellisia hulluja unelmien keskellä eläen.

Jaakko pyörittää aikalailla yksin talohanketta, joka on käynyt kuumana koko syksyn - olen hänestä valtavan kiitollinen ja ylpeä. Talon veistäminen on valmis Virossa ja suurimmat päätökset on tehty. Ennen tammikuuta on silti vielä paljon tehtävää. Vaippoja, suunnittelupäätöksiä, perustuksia, väsyneitä vanhempia ja Joulukin koputtaa ovella.

Kirjoitan tätä tekstiä imetysteetä juoden, kun Jaakko ja tyttö nukkuvat päikkäreitä makuuhuoneessa. Kiitollisena siitä, mitä kaikkea onkaan lyhyessä ajassa tapahtunut.

Onnellinen äiti ja vaimo,